Lukupiiri
Lukupiiri kokoontuu kaksi kertaa kuukaudessa. Puheenjohtajana on Juha Hallenberg puh. +358 40 064 2321
Kausi 2022-23
13.3.2023 käsittelyssä oli Rosa Liksomin Väylä sekä Joel Haahtelan romaanit. Tämä olikin kauden viimeinen kerta. Syksyllä jatketaan!
Ulla-Lena Lundbergin Liekinkantajat oli lukupiirin aiheena 6.2.2023. Tässä Kaijan arvio teoksesta.
16.1.2023 lukupiirissä käsiteltiin eteläamerikkalaista kirjallisuutta. Aiheesta on kirjaluettelo.
19.12.22 lukupiirissä keskustelun aiheena oli Kjell Westön tuotanto. Tässä arvio kirjasta Rikinkeltainen taivas
5.12.22 lukupiirissä käsiteltiin afrikkalaista kirjallisuutta. Arviot kahdesta kirjasta: Adébayo: Älä mene pois ja Farah: Aavikon tyttäret.
14.11.22 lukupiirissä käsiteltiin Anna Janssonin Maria Wern -dekkarisarjaa.
Syyskauden 2022 ensimmäisen kokoontumisen 31.10.22 aiheena oli Jo Nesbø: Valtakunta. Lisäksi keskustelussa oli Väinö Linnan Tuntematon sotilas.
Kausi 2021-22
Suomi-Kerholla aloitettiin marraskuussa 2021 kirjallisuuden ystävien uusi toimintamuoto, lukupiiri. Puheenjohtajana on Juha Hallenberg. Lukupiiri kokoontui talven aikana joka toinen viikko. Osallistujia oli 8-12.
Kauden aikana alustettiin ja keskusteltiin – hyvinkin vilkkaasti – eri kirjoista, kirjailijoista tai aiheista.
Ensimmäisenä keskustelun aiheena oli alustuksen perusteella Vuoden 1918 sodasta sen nimestä ja historian kirjoittamisen historiasta.
Sitten seurasivat Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät, Antti Tuomainen: Jäniskerroin (ja muut Tuomaisen kirjat), Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet, Arnaldur Indriđasonin rikosromaanit (toisella kerralla pohdittiin niiden antamaa kuvaa islantilaisista ja Islannin luonnosta) sekä Sirpa Kähkönen: Kuopio-sarja.
Kahtena viimeisenä kertana käsiteltiin Espanjan kirjallisuutta (suomennetusta kaunokirjallisuudesta tehdyn luettelon perusteella). Kesäksi annettiin luettavaksi Jo Nesbøn Valtakunta.
Kaija Jäppinen 13.3.2023
Joel Haahtela:
Adèlen kysymys (2019), Hengittämisen taito (2020), Jaakobin portaat (2022)
Joel Haahtelan trilogia on kuin lehtitaikinaa lukisi: kerroksia piisaa. Kerroksellisuus ei päästä lukijaa kovin helpolla, mutta samalla juuri se on valtavan koukuttavaa ja stimuloivaa. Kaikista kolmesta kirjasta löytyvät samat teemat ja välillä tuntuu, että kun trilogian yhdessä osassa jotain asiaa pohditaan, niin vastaus löytyykin muusta osasta. Siksi minusta oli ihan välttämätöntä ja antoisaa lukea nuo kaikki. Ja Haahtelahan kirjoittaa kauniisti ja viisaasti eli lukukokemus on myös nautinnollinen.
Haahtelaa on tuoreimmasta kirjastaan Yö Whistlerin maalauksessa kritisoitu siitä, että hän heittelee tekstinsä sekaan viittauksia enemmän ja vähemmän kuuluisiin taiteilijoihin ja filosofeihin. Aiheesta on käyty Hesarissa olleen “yliarvioiko kirjailija lukijan yleissivistystä” -arvion jälkeen melko paljon keskustelua. Tässä kohti tekisi mieli kysyä, että aliarvioiko kriitikko ihmisten taitoa lukea kaunokirjallisuutta! Itse pidän kovasti yhden keskustelijan kommentista, joka kiteyttää omat ajatukseni paremmin kuin itse osaan: Oman tietämättömyyden äärellä seisominen voi olla myös innoittavaa.
Trilogiassakin on paljon varsinkin uskontoihin liittyviä viittauksia, joiden merkitykset eivät välttämättä näin uskonnottomalle avaudu. En antanut sen häiritä, mutta tunnustan vähän googlailleeni - tietämättömyyden äärellä kun olin. Haahtela on myös ortodoksisen kirkon diakoni ja varsinkin Adèlen kysymyksessä pyhimykseksi julistetun naisen todellisen kohtalon perkaaminen on suorastaan kutkuttavaa. Tempaisiko korkeampi voima Adèlen jyrkänteeltä alas, miten hän säilyi hengissä, tapahtuiko ihmeparaneminen ja mitä samassa paikassa samaan aikaan olleet kolme paimenta oikeastaan jyrkänteellä puuhailivat? Heistä kaksi loi todistuksellaan pyhimyskulttia kun taas kolmas kertoi hyvinkin rujon tarinan. Eli onko ihmeitä oikeasti olemassa? Vai rakennetaanko niitä?
Haahtelan tausta psykiatrina selittänee ikuisten ihmiseloon liittyvien kysymysten pohdinnan. Trilogiassa uskonto, luostarit, Jerusalem ja sairaala antavat ainakin minun mielestäni eräänlaisen arkimaailmasta ja -minästä irrallaan olevan ja turvallisen tilan antaa herkille, piilotetuille ja elämää muokanneille tapahtumille mahdollisuus nousta mieleen ja ehkä uuteen valoon.
Kirjat kertovat myös perheestä, jatkumosta vanhempien ja lasten, tulevien sukupolvien välillä. Miehen ja naisen - isän ja äidin suhdetta katsotaan lapsen silmin. Aikuisten suhteet jotenkin murskautuvat ja lapset imevät aikuisten surut itseensä. Isät ovat etäisiä hahmoja, kunnes häviävät lastensa elämästä tavalla tai toisella kokonaan. Adèlen kysymyksen ja Jaakobin portaiden äidit kuolevat nuorina ja jättävät lapseen kaipuun. Hengittämisen taidossa äiti jatkaa eteen päin, mutta isä häippäsee meren keskelle yksinäiseen skiittaan miettimään suuria kysymyksiä - ja taas lapsi elää vanhemmankaipuunsa kanssa, jota sitten pitkin elämäänsä enemmän tai vähemmän kipuilee. Haahtelan kirjoissa vilahtelevat tuon tuosta perhoset, täydellisen kauniit. Jotka ihminen sitten pyydystää ja neulaa alustaan. Tuota ristiriitaa voi lukija pohtia monessa muussakin kuin tässä kohdin. Sukupolvien tunnesiirtymistä on hieno kuvaus Adèlen kysymyksessä sivulla 44.
Nostan vielä kirjoista esiin kolme minuun vaikuttanutta asiaa. Ensimmäinen on kirjojen näyttämöt eli luostarit ja sairaala - suljetut ympäristöt, joissa joku muu kuin itse määrää milloin tehdään ja mitä. Jaakobin portaissa on kohta, jossa tätä kaikissa kirjoissa olevaa ympäristöä selitetään mahtavasti eli se on vapautta omasta itsestä. Sairaalassa vapauden hinta ovat hoidot, luostarissa palvelukset. Minusta tämä oli mahdottoman herkullinen ajatus ja vastaus myös siihen kun mietin pitkin muita osia, että pakkoko sinne luostariin oli kammeta noita ajatuksia ajattelemaan!
Toisena on yön ja päivän olemus ja ajatus yö- ja päiväihmisistä. Yöhön liittyy myös jonkinlainen vapaus, ainakin vapaus olla keskellä pimeyttä irti päiväminästä ja vain omine ajatuksineen. Erityisen suloinen on mielestäni Haahtelan kuvaus “toisten puolesta valvojista”, jotka turvaavat nukkujia. Heitä ovat esimerkiksi poliisit, vartijat, sairaanhoitajat - kaikki jotka valvovat toisten puolesta. Ja heitä ovat myös munkit, jotka osallistuvat vigilioihin, benediktiiniluostarien öisiin rukoushetkiin. Joku siis laittaa yölläkin nukkujien puolesta pyyntöjä jumalalle.
Kolmas on muistaminen ja muistot. Useampaan kertaan kirjoissa tuli vastaan se, että muistot ovat epämääräisiä. Mikä on oikeasti tapahtunut, mikä onkin poiminta jostain muualta, luetusta, kuullusta, toisen elämästä. Minusta Jaakobin portaissa on kaunis ja lohdullinen ajatus muutoksesta ja muistamisesta (melko pitkä pätkä e-kirjan sivulla 98.)
Minulle ydintä oli se, että vaikka sukupolvet siirtävät kokemuksiaan ja myös surujaan ja rikkinäisyyttään perintönä seuraaville polville, niin muistamistakin voi katsoa armollisesti: “Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista
Suomi-Kerho Club Finlandia / Kirjasto
7.10.2022
Afrikkalaisten tai afrikkalaistaustaisten kirjailijoiden suomennettua kaunokirjallisuutta
Luettelo on tehty Suomi-Kerhon lukupiirin tarpeisiin. Luettelon kirjat ovat lainattavissa kerhon kirjastosta – jonkin verran muitakin kirjoja on julkaistu suomeksi (uusimpina Nobelin kirjallisuuspalkinnon v. 2021 saaneen tansanialaisen Abdulrazak Gurmahin Loppuelämät ja Goncourt-palkinnon v. 2021 saaneen senegalilaisen Mohamed Mbougar Sarrin Miesten syvimmät sallaisuudet).
Adébáyò, Ayòbámi (s. 1988 Nigeriassa)
Älä mene pois. 2017, suom. 2018
Adichie, Chimamanda Ngozi (s. 1977 Nigeriassa, asuu Yhdysvalloissa)
Purppuranpunainen hibiskus. 2003, suom. 2016.
Puolikas keltaista aurinkoa. 2006, suom. 2012.
Huominen on liian kaukana. 2009, suom. 2013.
Kotiinpalaajat. 2013, suom. 2014
Aswani, Alaa al- (s. 1957 Egyptissä)
Yacoubian-talon tarinat. 2002, suom. 2009.
Chicagolaisittain. 2007, suom. 2011.
Brink, André (s. 1935 ja k. 2015 Etelä-Afrikassa)
Tuokio tuulessa. 1976, suom. 1978.
Sateen enteitä. 1978, suom. 1983.
Pirunlaakso. 1988, suom. 2000.
Kun vielä muistan. 2004, suom. 2006.
Coetzee, J. M. (s. 1940 Etelä-Afrikassa)
Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 2003.
Barbaarit tulevat. 1980, suom. 1983.
Häpeäpaalu. 1999, suom. 2000.
Nuoruus. 2002, suom. 2003.
Farah, Nura (s. 1979 Somaliassa, asuu Suomessa)
Aavikon tyttäret. 2014.
Aurinkotyttö. 2019.
Farah, Nuruddin (s. 1945 Somaliassa, asuu Yhdysvalloissa)
Perhesalaisuuksia. 1998, suom. 1999.
Gabbah, Petina (s. 1971 Sambiassa, asuu Zimbabwessa)
Muistojen kirja. 2015, suom. 2017.
Gordimer, Nadine (s. 1923 ja k. 2014 Etelä-Afrikassa)
Nobelin kirjallisuuspalkinto 1991.
Rakkaus kielletty. 1960, suom. 1991.
Palvelija ja herra. 1981, suom. 1983.
Hyppy ja muita kertomuksia. 1991, suom. 1992
Gyasi, Yaa (s. 1989 Ghanassa, asuu Yhdysvalloissa)
Maa ja taivas. 2020, suom. 2020.
Jelloun, Tahar Ben (s. 1944 Marokossa, asuu Ranskassa)
Lähtö. 2006, suom. 2007.
Mahfouz, Naquib (s. 1911 ja k. 2006 Egyptissä)
Nobelin kirjallisuuspalkinto 1989.
Miramar. 1967, suom. 1989.
Maraire, J. Nozipo (s. 1964 Zimbabwessa, asuu Yhdysvalloissa)
Tyttäreni Zenzele. 1996, suom. 1999.
Mohamed, Nadifa (s. 1981 Somaliassa, asuu Iso-Britanniassa)
Kadotettujen hedelmätarha. 2013, suom. 2014.
Mpoyi, Kayo (s. 1986 Tansaniassa, asuu Ruotsissa)
Virtaavan veden sukua. 2019, suom. 2020.
Slimani, Leïla (s. 1981 Marokossa, asuu Ranskassa)
Kehtolaulu. 2016, suom. 2018.
Toisten maa. 2020, suom. 2021.
Soyinka, Wole (s. 1934 Nigeriassa)
Nobelin kirjallisuuspalkinto 1986.
Laittomuuden kausi. 1973, suom. 1976.
Aké - lapsuusvuodet. 1981, suom. 1983
Suomi-Kerho Club Finlandia / Kirjasto 22.12.2022
Eteläamerikkalaista kirjallisuutta
Allende, Isabel (s. 1942 Perussa, muutti 3-vuotiaana Chileen, asuu Yhdysvalloissa) Rouva Fortunan tytär. 1999, suom. 2000. Henkien talo. 1982, suom. 1985.
Amado, Jorge (s. 1912 Brasiliassa, k. 2001) Ilojen paratiisi. 1984, suom. 1988.
Bolaño, Roberto (s. 1953 Chilessä, k. 2003) Kesyttömät etsivät. 1998, suom. 2009. 2666. 2004, suom. 2015.
Coelho, Paulo (s. 1947 Brasiliassa)
Alkemisti. 1987, suom. 2006.
Brida. 1988, suom. 2002.
Maktub. 1994, suom. 2015.
Veronika päättää kuolla. 1998, suom. 2003.
Paholainen ja neiti Prym. 2000, suom. 2002.
Yksitoista minuuttia. 2003, suom. 2004.
Zahir. 2005, suom. 2005.
Portobellon noita. 2006, suom. 2009.
Voittaja on yksin. 2008, suom. 2009.
Garcia Márquez, Gabriel (s. 1927 Kolumbiassa, k. 2014)
Nobelin kirjallisuuspalkinto v. 1982
Rojumyrsky. 1955, suom. 1993.
Sadan vuoden yksinäisyys. 1967, suom. 1971.
Kuulutetun kuoleman kronikka. 1981, suom. 1982.
Rakkautta koleran aikaan. 1985, suom. 1988.
Miguel Littinin maanalainen seikkailu. 1986, suom. 1987.
Kenraalin labyrintti. 1989, suom. 1990.
Oudot vaeltajat. 1989, suom. 1994.
Lins, Paulo (s. 1958 Brasiliassa)
Ja sitten soi samba. 2018, suom. 2019.
Ruffato, Luiz (s. 1961 Brasiliassa)
Tekokukkia. 2014, suom. 2015.
Vargas Llosa, Mario (s. 1936 Perussa, asuu Espanjassa) Nobelin kirjallisuuspalkinto v. 2010 Vuohen juhla. 2000, suom. 2002. Paratiisi on nurkan takana. 2003, suom. 2005.
Lisäksi kirjastossa on lainattavissa espanjaksi
Allende, Isabel La casa de los espíritus. 1982, suom. 1985 nimellä Henkien talo. La ciudad de las bestias. 2002, suom. 2002 nimellä Petojen kaupunki.
Amado, Jorge Gabriela, clavo y canela. 1958, suom. 1964 nimellä Gabriela, kanelia ja neilikkaa.
Coelho, Paulo El alquimista. 1987, suom. 2006 nimellä Alkemisti.
Garcia Márquez, Gabriel Noticia de un secuestro. 1996, suom. 1996 nimellä Uutinen ihmisryöststä.
Sepúlveda, Luis (s. 1949 Chilessä, k. 2020) Un viejo que leía novelas de amor. 1989, suom. 1993 nimellä Vanha mies joka luki rakkausromaaneja.
Vargas Llosa, Mario Tiempos recios. 2019, ei suom.
Juha Hallenberg 19.12.2022
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Vaikea päättää, onko kyseessä sukuromaani, nuoren miehen kehityskertomus, suhderomaani, eri sukupolvien välisen näkemysten eron kuvaus tai jotain muuta.
Asutaan Helsingissä, ruotsinkielisessä perheessä 60-luvun lopulla, josta romaani alkaa. Poika, jonka nimeä ei kertaakaan todeta on minä-kertoja. Hän tapaa kesäpaikkansa lähellä sijaitsevassa Rabellin suvun kesäkartanossa suunnilleen samanikäisen pojan Axelin. Pojat ovat kymmenen vuoden kieppeillä kumpikin. Ystävyys jatkuu vuosien ajan ja muutaman vuoden kuluttua kertoja rakastuu Axelin siskoon Stellaan, vaikka tyttö edustaa ylempää ja menestyvää ruotsinkielistä sukua ja kertojan isä on apulaismyymäläpäällikkö Kaisaniemenkadulla sijaitsevassa kodinkoneliikkeessä.
Rabellien suku näyttää ulospäin vauraalta ja bisneksiä puuhataan mutta kaikki ei ole ihan sitä miltä näyttää. On salaperäinen Axelin isä, jonka sanotaan matkustavan ympäri maailmaa bisneksien perässä ja kivenkova isoisä Poa, joka pitää kuria suvussa ja liiketoiminnassa.
Helsingissä tarinaan tulevat mukaan Axelin ja kertojan koulukaverit, sekä tytöt että pojat, jotka kulkevat romaanissa mukana vuosikymmeniä.
Kertojan ja Stellan on ja off -suhde saa kirjassa paljon huomiota ja kahden nuoren pojan ystävyys säilyy, vaikka Axel jääkin syrjään kertomuksen keskiöstä. Hän osoittautuu melko kylmäksi ja tunteettomaksi tyypiksi vastakohtana herkemmälle kertojalle. Ystävyys väljehtyy vuosikymmenin aikana mutta se ei katkea kokonaan.
Oman tilansa tarinassa saavat ensin koulupoikien ja myöhemmin nuorten miesten väliset suhteet ja jännitteet, jotka jatkuvat vuosikymmeniä tarinan edetessä. Polut risteävät koulun jälkeen vielä työelämässä ja muutenkin.
Suomenruotsalainen yhteenkuuluvuus ja oma kuplansa tulevat kertomuksessa esiin. Kaveri saa töitä samankielisen firmasta ja seurustelu tapahtuu myös hyvin samoissa piireissä. Kaikki eivät ole varakkaista lähtökohdista mutta kieli yhdistää ja pitää ryhmää koossa. Jossain vaiheessa tuntuu, että kertoja elää omaa elämäänsä Rabellin suvun kautta tai ainakin kouluvuosilta peräisin olevan kaveriporukan avulla. Ehkä tarina kuvaa sitä, miten lapsuuden ja nuoruuden kaverit, omat valintamme ja sattumakin ohjaavat ihmisen elämää.
Stellan ja kertojan suhde on vuosikymmeniä kestävä rakkauden ja vihan vuorottelu. Silloinkin kun toista ei voi sietää tai ei ole tavattu vuosiin, jotain kytee taustalla koko ajan. Stella asuu välillä ulkomailla, perustaa perheen ja tekee omaa uraansa, kun kertoja nysvää romaaneja, joista joku onnistuu ja toinen ei. Kumpikin sauhuaa elämäänsä tahoillaan, kunnes yhtäkkiä löytävät taas toisensa samasta sängystä.
Westöllä on taito kuljettaa tarinaa eri ajassa hyvin taidokkaasti. Helsingin ja itäisen Uusimaan hän kuvaa uskottavasti. Lause vie tarinaa sujuvasti eteenpäin, eikä minäkertoja koskaan takerru pikkuseikkoihin tai kiusallisiin detaljeihin. Usean henkilön elämä ja niiden keskinäinen kietoutuminen yhteen on kuvattu hyvin. Tuntuu, että kirjoittaja hyppää turhien yksityiskohtien yli ja tarina vain paranee siitä. Tyyli on jonkinlaista tarinointia, jossa kohteena oleva aihe voi muuttua yhdessä lauseessa ja siirrytään historiaan. Näin kirjailija käyttää takautumia taitavasti. Hän pystyy piirtämään uskottavan kuvan kaikista henkilöistä muutamalla pensselinvedolla ja kun niitä tulee hieman lisää pitkin kertomusta, edessä on ehjä kuva.
Teknisenä yksityiskohtana minua lukijana häiritsee se, että puhuttuja repliikkejä ei eroteta muusta tekstistä selkeästi ”ajatusviivalla” tai vanhanaikaisilla lainausmerkeillä. Joissakin kohdissa repliikillä on oma rivinsä.
Kaija Jäppinen 5.12.2022
Ayòbámi Adébayò: Älä mene pois (2017)
• s. 1988 Lagosissa Nigeriassa
• julkaissut myös mm. novelleja
• 2023 tulossa A spell of good things
Kirja kertoo aviopari Yejiden ja Akinin tarinan. Kahden kauppaa hämmentävät kuitenkin etenkin Akinin äiti ja nigerialaisen elämäntavan vaatimukset ja odotukset kansauskoa ja -parannustakaan unohtamatta. Päähenkilöt ovat vähintään keskiluokkaisia ja selvästi taloudellisesti hyvin toimeentulevia. Molemmilla on myös yliopistotausta.
Vaikka kirjassa äänessä ovat sekä vaimo että mies, on Yejiden eli vaimon ääni voimakkaampi ja tunteet syvemmin kuvattuja. Ainakin minun oli helpompi ymmärtää hänen tunteitaan ja ratkaisujaan, joista suurin on rohkea ja sitä voisi kai kuvata kovaksikin. Juonen kannalta keskeistä on kirjan melko loppupuolella kokonaisuudessaan paljastettava miehen ”petos”, jota en aio tässä avata, mutta mahdolliselle lukijalle heitän kysymyksen, että onko se kovin uskottava?
Kirja ei ole oikeastaan rakkaustarina vaan pikemminkin kertomus siitä, miten tasa-arvoisimmaltakin näyttävä suhde voi keikahtaa kummalliseksi erilaisten paineiden ja odotusten alla. Miten kauniisti alkanut elämä murenee pala palalta toisaalta paineiden, toisaalta salaisuuksien takia. Meille kaukaisella sairaudella eli sirppisoluanemialla on kirjassa myös kirpaiseva rooli.
Avioliiton lisäksi kirjan syvää ydintä on perhe ja perhekäsitys: mitä siihen tarvitaan ja aika useinhan se on vanhempien lisäksi lapsi. Niin tässäkin tapauksessa ja sen asian ympärille tämäkin monisäikeinen vyyhti kietoutuu. En avaa asiaa enemmän, niin mahdolliselle lukijalle jää enemmän yllätyksiä löydettäväksi kirjan sivuilta
Kirjassa välähtelevät lähinnä viittauksenomaisesti vallanvaihdot ja poliittiset tapahtumat ja jopa äänestäminen. Niitä ei mitenkään sen kummemmin liitetä itse tarinaan. Koska kirjailija jättää ne niin irralliseksi, en ihan niiden merkitystäkään tajunnut. Ne ovat vähän kuin pakkopullaa, että katsokaas, näin tiedostan tässä nämä Nigeriassa vallitsevat olot.
Myöskään perinteisen ja nykyaikaisemman elämäntavan limittymistä ja törmäyksiä ei syvennetä, vaikka tähän aiheeseen kirjailija tavallaan tekee jonkinlaisia “lähtöjä”. Menneisyyttä ja traditioita edustaa pitkin kirjaa voimallisimmin anoppi. Oikein kovan paikan tullen myös Yejide kylläkin hetkellisesti hakee jonkinlaista apua myös perinteisemmästä maailmankuvasta.
Luin kirjan ihan mielenkiinnolla. Siitä jäi kuitenkin ehkä vähän hutera olo. En ainakaan pysty allekirjoittamaan kannen mainostekstiä (Margaret Atwood) “tulikuuma, mukaansatempaava, äärimmäisen hieno”. Ei siis silti missään nimessä huono - saan kirjan nyt kuulostamaan heikommalta, kuin mitä se on. Tässäkin tapauksessa loistava lopputulos on se, että tämä kosketus afrikkalaiseen kirjallisuuteen herätti kiinnostuksen lukea enemmän sen maailmankolkan kirjailijoita
Marja Kiiskilä 5.12.2022
Nura Farah: Aavikon tyttäret (2014)
• s. 1979 Somaliassa
• asuu Suomessa
Aavikon tyttäret on Nura Farahin esikoisromaani. Kolmetoistavuotiaana Somaliasta Suomeen tullut Farah kuvaa paimentolaisten elämää Somaliassa 1940 luvulta 1960 luvulle, jolloin maa itsenäistyi.
Kirja kertoo Khadijasta, joka elää äitinsä ja veljensä kanssa paimentolaisleirissä, ja kasvaa tarinan myötä aikuiseksi naiseksi, vaimoksi ja äidiksi. Teos on nuoren naisen kasvutarina. Khadija on rohkea, itsepäinen tyttö, joka kapinoi poikien ja miesten etuoikeutettua asemaa vastaan. Hän huomaa veljensä saavan aina parhaat palat ruoasta ja suurimman osan äidin rakkaudesta. Fatima-äidille poika on kaikki kaikessa, tulevaisuuden toivo, joka kasvatetaan kostamaan kuolleen isänsä puolesta. Poika kuitenkin menehtyy ja nyt päämääränä on kasvattaa Khadijasta tyttö, joka tuo kunniaa perheelle ja klaanille.
Khadija naitetaan 15-vuotiaana vanhalle, lihavalle miehelle sadan kamelin hinnasta. Farah tuo kirjassaan esille, miten riippuvainen naisen elämä on miehestä ja avioliitosta. Khadija on miehensä toinen vaimo, ensimmäinen vaimo Luul on miehensä kaltoin kohtelema. Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin palvella miestään mahdollisimman hyvin ja hyväksyä kaikki tämän päätökset - olivatpa ne millaisia hyvänsä.
Farah kuvaa myös aavikon elämää, sen kauneutta ja ankaruutta. Aavikolla eletään kuivien ja kukkivien kausien vaihtelun varassa. Kun kuiva kausi pitkittyy, sekä eläimet että ihmiset kärsivät ja näkevät nälkää. Pitkä kausi on paimentolaisten mielestä Allahin vihan osoitus. “Hiekka kastui ja janoiset juuret imivät vettä. Maan halkeamat tasaantuivat. Aavikko puhkesi elämään
Kirja kertoo myös suvun hierarkiasta, klaanijärjestelmästä ja maan itsenäisyyspyrkimyksistä. Farah kuvaa kirjassaan paimentolaisyhteisöä sisältä päin ja toisaalta kuin ulkopuolisen tarkkailijan silmin. Lukija voi itse muodostaa omat mielipiteensä
Kaija Jäppinen
14.11.2022
Anna Jansson: Maria Wern -dekkarisarja
Syksyn toinen kirjapiiri kokoontui Anna Janssonin Maria Wern -sarjan äärelle. Suurimmassa osassa kirjoja tapahtumille antaa näyttämön Gotlannin Visby. Varhaisissa kirjoissa Wern työskentelee kuvitteellisessa Kronvikenin kaupungissa, mutta muuttaa melko pian Gotlantiin - mikä varmasti on ollut kirjailijalta hyvä ratkaisu. Sillä keinoin kirjoihin tulee luontevasti mukaan myös saaren luonto, historiaa ja oikeita paikkoja. Visbyssä järjestetäänkin nykyisin Wernin tapauksiin liittyviä turistikierroksia.
Kirjapiiriläiset lukivat kukin valitsemansa kirjan eli jokainen eri teoksen. Koko sarjan lukijalle kirjoista ehkä avautuu enemmän muun muassa Marian henkilöhistoriaa ja ihmissuhteita, mutta yksittäisenkään kirjan lukemiseen ei ole mitään estettä, koska teokset ovat itsenäisiä. Luettavastahan ei Wern-sarjasta kiinnostuneella tule pula, sillä Jansson on täydentänyt vuonna 2000 aloittamaansa sarjaa kiitettävällä vauhdilla eli kirja per vuosi. Nyt Wern-kirjoja on jo 22 kappaletta.
Kirjoittajan tyyli, osaaminen ja juonenrakentelu eivät saaneet piiriläisiltä kritiikkiä. Jansson on taitava kirjoittaja, jota on luonnikasta ja viihdyttävää lukea. Kirjoissa toistuvat elementit - esimerkiksi historia, rakkaussuhteet, Wernin kotiasiat - ovat ymmärrettävästi osa sarjan tuttuutta ja vetoa.
Juuri tästä “muotillisuudesta” käytiin aika pitkä keskustelu, jossa palloteltiin myös monen muun dekkaristin tuotantoa.
Sinällään aika ulkokirjallisesti lipsahdimme miettimään Janssonin jättisarjan taloudellisia puolia - melkoinen rahasampo niin kirjoittajalle, kääntäjille ja ilman muuta kustantajalle.
Itse jouduin taas kerran dekkarilliselle Canossan matkalle. Huomasin, miten antoisaa on, kun luetaan muuta, kuin mitä on ollut tapana lueskella. Ja omissa kirjavalinnoissani dekkarit eivät ole olleet alkuunsakaan kärjessä. Nyt tajusin, että kovin olen suppeasti tätä lajityyppiä ajatellut, huonosti seurannut ja stereotyyppisesti ajatellut.
Dekkareille on selvästi hirveästi tilausta ja niillä riittää lukijoita. Kävin katselemassa dekkarinetti-sivustoa ja se on mainio katsaus tarjontaan - joka on huimaa. Esimerkiksi vuoden 2022 jo ilmestyneiden listat sekä koti- että ulkomaisista dekkareista ovat kunnioitusta herättäviä.
Kirja on aina jokaisen oma maa ja valtakunta, jonka voi kokea ja kuvittaa sellaisena, kuin itse tahtoo. Ajattelin lähiaikoina lähteä piipahtamaan Pariisissa oppaanani Fred Vargas. Kiinnostaa ne historialliset legendat ja uskomuksetkin, joista hän arkeologina ja tutkijana kuulemma ammentaa aineksia kirjoihinsa. Ehkä kirjoissa vähän murhaillaankin, onhan kyse dekkareista.
Anna Janssonin Wern-sarjasta: https://dekkarinetti.tornio.fi/index.php?p=JanssonAnna#Arvosteluja
Kaija Jäppinen 31.10.2022
Nesbø: Valtakunta
Suomi-Kerhon kirjapiirin syksyn 2022 ensimmäisen tapaamisen kirjana puhuttiin norjalaisen dekkaristi Jo Nesbøn vuonna 2020 ilmestyneestä Valtakunta-teoksesta.
Ensimmäinen pohdinnan aihe tosin ennen kirjan sisältöön menoa taisi olla, että ollaanko tässä nyt lopulta luettu dekkari, sukusaaga vai mihin genreen kirjaa soviteltaisiin. Kirja nimittäin poikkeaa esimerkiksi monien Nesbøn lukijoiden hyvin tuntemasta Harry Hole -sarjasta. Valtakunnassa ei veri lennä eikä selityksiä etsitä löytyneestä vainajasta. Ruumiita tässäkin kirjassa kyllä on ja sivujen edetessä lisääkin tulee.
Kirjapiiri jätti genre-kysymyksen sovinnolla auki. Siihen kuitenkin yhteistuumin päädyimme, että Valtakunta on äärimmäisen hyvin kirjoitettu, koukuttava ja juonen kehittelyltään taidokas kirja. Itselleni Valtakunta oli ensimmäinen koskaan lukemani Nesbø ja tempaisi mukaansa jo heti ensimmäiseltä sivulta.
Valtakunnassa murhaa ei ratkaise Nesbøn lukijoiden vanha tuttu Harry Hole - eikä oikeastaan kukaan muukaan. Yritystä kyllä on, mutta yksi ihan loppuun saakka ja ehkä sen ylikin kantava kysymys on, selviävätkö epäilyttävät tapaukset, ja kuka näissä murhahippasissa lopulta vetää pisimmän korren.
Kirjan tapahtumapaikka on pieni ja syrjäinen norjalaiskolkka jylhien ja jyrkkien vuorten ja rotkojen sylissä. Yhteisö on pieni ja sulkeutunutkin ja ympäröivän maailman muutokset kaventavat elämisen näkymiä entisestään. Kuihtuvan kulmakunnan asukkaille toivoa ja kaivattua virtaa tuo ekohotellihanke, jonka käänteiden seuranta onkin yksi kirjan sivujuonteista.
Kirjan keskeiset henkilöt ovat veljekset Roy ja Carl ja heidän monisyinen suhteensa sekä toisiinsa, perheeseensä että yhteisöön.
Veljeksiä voinee kuvailla pinnalta toistensa vastakohdiksi. Siinä missä vanhempi Roy on jäyhähkö pikkukaupungin luottamusta herättävä peruskansalainen, tuo liukasliikkeinen nuorempi veli Carl hotellihankkeineen tunturin syliin säpinää ja tuulahduksen suuresta maailmasta. Pinnallisista eroista huolimatta veljeksillä osoittautuu kuitenkin olevan hyvinkin paljon yhteistä. Heidän suhdettaan määrittää niin muistoissa kuin nykyhetkessäkin isoveljen velvollisuudentuntoinen ja suojeleva suhde pikkuveljeen.
Nesbø rakentaa lukijan eteen veljesten lapsuuskokemukset, kasvattaa sympatiaa ja ymmärrystä molempia kohtaan. Kirjailija tekee tämän niin taidokkaasti, että jossain parin sadan sivun jälkeen ainakin minun piti suorastaan ravistella suomut pois silmiltä ja alkaa kysellä, että hetkonen hei, mitä tässä nyt oikein tapahtuu! Kuten kirjapiirin keskustelussa todettiin, niin Nesbø vei lukijaa kuin pässiä narussa. Oikeastaan tuon enempää ei tässä tekstissä kannata sanoa.
Reilun kuuden sadan sivun kirjassa on melko paljon henkilöhahmoja, tapahtumia ja juonenkäänteitä, jotka pitävät lukijan valppaana ja mielenkiinnon hereillä.
Oleellista mielestäni on kuitenkin se, että tyynen pinnan alla kirja on suorastaan hyytävä. Halutessaan Valtakunnasta saa ihan kelpo ainesta hyvän ja pahan välisessä hetteikössä tarpomiseen. Miltä rakkaus lopulta näyttää, kun sen toisena puolena ovat tunnekylmyys ja jäätävä laskelmointi? Ja onko kysymys missään kohti rakkaudesta vai vain selviytymisestä keinoja kaihtamatta
31.10.2022 Juha Hallenberg
Tärkeä kirja: Tuntematon sotilas
Ensi kosketus romaaniin tapahtui heti kirjan ilmestymistalven aikana 54-55 kun isä lainasi jostain kirjan. Hän kertoi otteita lukemastaan ja äitini sekä lähinaapurit päivittelivät kirjan sattumuksia. Itse en osannut vielä lukea mutta kinusin enoani lukemaan minulle, mihin hän pitkin hampain yhden kerran suostui. Luettuaan pari kolme ensimmäistä sivua kirjan alusta, oma mielenkiintoni loppui siihen paikkaan. Tarinassa ei ollut mitään kiinnostavaa. Ihmettelin aikuisten tohottamista romaanin ympärillä.
Aikanaan opin koulussa lukemaan ja muutamassa vuodessa olin lukenut Liedon pääkirjaston kaikki lasten kirjat lukuun ottamatta tyttökirjoja. Niihin ei pojan kuulunut tarttua. Samoin aikuisten osastolla sotahistoriaa ja käytyä sotaa kertovat kirjat jäivät lähinnä selkämysten nimien tankkaamiseksi. Ne kun olivat aivan lastenosaston hyllyjen vieressä. Erityistä hämmästystä aiheutti Arvo Kokon kirjan nimi: Mantsi, Järisevä, Koivisto. Ihmettelin monen vuoden ajan mielessäni, miten jollakin ihmisellä voi olla tuollainen nimi. Paljon myöhemmin selvitin asian ja opin, että kyse oli kolmesta kuuluisasta Laatokan linnakkeesta ennen sotia ja sodan aikana, jolloin niistä taisteltiin kovasti.
Oppikoulun alaluokilla löysin mummolan kirjahyllystä Tuntemattoman Sotilaan sen painoksen, jossa oli romaanin filmatisoinnista otettuja valokuvia. Vanhan runoilijan sanoin: ”luin rivin ja luin kaks’, vereni tunsin kuumemmaks’. Tarinakin alkoi kiinnostaa ja sitten se oli menoa.
Sen ikäisen pojan mielikuvitusta ruokkivat taistelukohtaukset, sodan jännitys, sotilaiden repliikit ja se, että Lammio oli tyhmä ja ylpeä ja Koskela rauhallinen ja oikeamielinen sankariesimies. Luin muutaman vuoden aikana kirjan moneen kertaan ja osasin sivutolkulla ulkoa Linnan tekstiä. Siitä oli myöhemmin hyötyä suomen kielen tunneilla, kun luettavaksi määrätty Tuntematon sotilas oli minulle hieno paikka osoittaa lukeneisuuttani. Viittasin tunneilla jokaiseen kirjasta tehtyyn kysymykseen ja sain siitä opettajalta erikoismaininnan ja ehkä hieman paremman numeron todistukseen.
Työelämään jouduttuani suomalainen yritysmaailma koulutti työntekijöitään ja erityisesti johtamiskoulutuksessa Tuntematon sotilas oli tuolloin kovin kysytty. Lammion ja Koskelan hahmot edustivat johtamisen ääripäitä, jotka väännettiin analyyseissä viimeisimpään tippaan asti, kuin kuivaksi puristetut sitruunan puolikkaat. Muutkin kirjan esimiehet arvioitiin mutta ei laisinkaan sillä intohimolla kuin nämä kaksi. Onneksi johtamisen käsite laajeni myöhemmin jonkin verran laveammaksi!
Mielestäni Linnan kertojatyyli on realistinen, paisuttelematon ja joskus jopa kuivan toteavaa. Hän ei mässäile monimutkaisilla kielikuvilla tai lauserakenteilla. Hän ei rakenna yksilön tai yksilöiden kehityskaarta, eikä mestaroi kaikkitietävän kertojan ylivertaisuudella. Dialogi ja miesten repliikit vievät tarinaa eteenpäin suoraviivaisesti. Linna on myös hyvin auditiivinen kertoja. Sodan ja taistelun äänet kuuluvat olennaisena osana tekstiin. Voi vain kuvitelle, miten ainoastaan romaanin alkusivuilla esiintyvä Linnan alter ego sotamies Mäkinen on myöhemmin sotaretken aikana istunut teltan nurkassa tupakka suussa ja tehnyt pieneen muistikirjaansa merkintöjä miesten sanonnoista sekä lauseenparsista ja taistelun äänistä. Näin mukana olleet komppanian miehet sodan jälkeen kertoivat hänen tehneen.
Yleisradio teki kuunnelmasarjan romaanista vuonna 66-67 ja siinä tuli esille minulle uusi juttu. Normaalien näyttelijöiden repliikkien lisäksi tarinassa oli kertoja ja sen päälle Kauko Saarentauksen esittämä ”Väinö Linnan ääni”. En aluksi oivaltanut yhtään, miksi sellainen tarvittiin. Mikä ihme oli Linnan ääni.
Tämän jälkeen luin romaania taas uudelleen ja silloin oivalsin, mitä kirjoittajan ääni tarkoitti. Se ei ollut kaikkitietävä kertoja vaan kirjoittajan omia näkemyksiä ja mielipiteitä sodasta, siihen johtaneista syistä ja kaiken kaikkiaan sodan mielettömyydestä. Kohdat, jotka olin sivuuttanut nuorena jännitystä ja toimintaa hidastavina höpötyksinä.
Kun saman kirjan lukee muutaman vuoden tai vuosikymmenen välein huomaa merkillisen ilmiön. Teksti painottuu mielessä aivan uudella tavalla ja sitä arvioi ikään kuin uudesta näkövinkkelistä. Jotkut yksityiskohdat, jotka aikaisemmin on sivuuttanut ilman suurempaa huomiota, ponnahtavat nyt esille erittäin voimakkaasti. Sisältö aukeaa eri tavalla kuin aikaisemmin ja lukijana joutuu ihmettelemään mielessään, että miksi en ole tätä ennen huomannut, vaikka se ollut siellä koko ajan. Ilmiö johtuu todennäköisesti omista kokemuksista, elämän opetuksista ja kasvamisesta, elämäntilanteesta, oman arvomaailman kehityksestä tai kaikista näistä yhdessä.
Tämän vuosituhannen alussa TV 1:n MOT-ohjelma herätti jälleen keskustelun siitä, oliko Väinö Linnaa sensuroitu tässä kirjassa. Vastaavia väitteitä oli esitetty jo kirjan ilmestymisen aikoihin.
Syksyllä v.2000 ilmestyi Tuntemattomasta sotilaasta muokattu Sotaromaani, joka vastasi eniten Linnan alkuperäistä käsikirjoitusta. Kirjaan oli otettu mukaan suurin osa kustantajan ja kustannustoimittajan käsikirjoitukseen tekemistä poistoista. Ne esitettiin muusta tekstistä erottavalla kursivoinnilla.
Eniten päänsärkyä olivat aiheuttaneet Linnan murreilmaisut, joiden oikeellisuutta aikanaan tutkittiin todella tarkasti. Näin paljon repliikkejä murteella ei aikaisemmin oltu meillä kirjoissa julkaistu. Samoin miesten raaka kielenkäyttö, kiroilu ja lottiin kohdistuvat alatyyliset ilmaisut saivat monessa kohdassa kustannustoimittajalta kyytiä. Myös sodan johtoa ja päällystöä koskevat arvostelut oli raakattu pois.
Juuri nämä viimeksi mainitut – vaikkakin siloteltuina - olivat osa sitä, mitä itse olin pitänyt Tuntemattomassa kertojan äänenä. Kaikkea ei kuitenkaan oltu siivottu pois teksteistä.
Sotaromaaniin palautetut osat ovat Linnan näkemys sodan mielettömyydestä ja turhuudesta, sodan johtamisen virheistä tai omien sotilaiden teloituksista, jotka laskivat taisteluhenkeä. Ne ovat nyt luettuina varsin pasifistisia ajatuksia. Osaltaan poistot kuvaavat myös 50-luvun ilmapiiriä, sen moraalikäsityksiä, uskontoa ja jonkinlaista luokkajakoa. Kaikkea ei sopinut sanoa edes fiktiivisessä romaanissa.
Jälkikäteen voi todeta, että jos poistetut kohdat palautettaisiin, ei se ainakaan parantaisi romaanin kirjallista laatua. Tästä Linnakin oli myöhemmin samaa mieltä.
Kun tämän jälkeen luin Tuntemattoman taas uudelleen, kiinnitin huomioni näihin kertojan äänen kohtiin ja luin ne ikään kuin alleviivattuina, niihin keskittyen ja niitä etsien. Nyt aikuisena nousi väistämättä mieleen, että miten olin saattanut olla näkemättä näitä ajatuksia aikaisemmilla lukukerroilla. Ne nousivat esiin kristallin kirkkaana. Tietysti asiaan vaikutti se, että olin nähnyt myös pois raakatut kohdat, jotka vahvistivat sanomaa mutta alkuperäinen teksti itsessään oli edelleen loistavaa, se riitti.
Sulkiessani romaanin sillä kertaa tuli mieleeni vain yksi ajatus: tämä on sodanvastaisin kirja, jonka olen koskaan lukenut.
18.11.2021 I. V.
Vuoden 1918 sodasta sen nimestä ja historian kirjoittamisen historiasta
Nimen antaminen oli vaikeaa tai ainakin yhteisen nimen – koska taustalla on tällaisessa asiassa aina vallankäyttöä.
Kapina ja vallankumous ovat varhaisimmat nimet, rinnalla esiintyi vapaustaistelu ja kansalaisota – etenkin silloin kun varoitettiin sen syttymisestä siis vuonna 1917. Nimien runsaus ja niiden poliittinen sisältö kertovat siitä, että suomalaisilla ei ollut yhtenäistä näkemystä sodasta.
Kun sota alkoi, sitä ei sanottu vapaussodaksi. Vapaustaistelu-nimeä käytti yleisesti kumpikin osapuoli sodan alussa ja aikana. Tosin oltiin vapautumassa kahdesta eri asiasta. Vapaussota-nimi tuli käyttöön myöhään keväällä -18. Sillä senaatti ja sen alaiset joukot halusivat korostaa taistelevansa Neuvosto-Venäjää ja sen kanssa liittoutuneita punaisia vastaan.
Tämä nimi vakiintui lakitekstiä myöten ja tietysti koulukirjoihin– voittaja määrä nimen. Etelä-Pohjanmaalla nimi on edelleen kovasti käytössä.
Nimitys kapina oli sodan aikana yleisin nimi. Punaiset sanoivat nousseensa kapinaan ja valkoiset ilmoittivat kukistavansa kapinan.
Sosiaalidemokraatit käyttivät sodan jälkeen nimitystä kansalaissota – sillä korostettiin sodan sisäpoliittisia syitä. Äärivasemmisto puhui luokkasodasta.
Uudempi historiankirjoitus on omaksunut nimen sisällissota. Taisteltiin siitä kellä valtiovalta on Suomessa. Suomalaiset sen aloittivat, sitä kävivät ja lopulta ratkaisivat. Nimi on myös neutraali kuten vuode 1918 tapatumat tai vuoden 1918 sota.
Kirjoittamisen historiaa
Ensin ilmestyivät sellaiset anonyymit kirjat kuin Punainen hirmuvalta Suomessa ja Punainen terrori Suomessa talvella 1917-1918. Niiden tavoitteena oli tehdä punaisten rankaisemisesta oikeutettua.
Valkoisen historiankirjoituksen kulmakiviksi muodostuivat viisiosainen Suomen vapaussota vuonna 1918 ja kahdeksanosainen Suomen vapaussota. Nämä ilmestyivät 1918-1927. Pyrkimyksenä oli ”luoda kirjallinen muistomerkki Suomen vapaussodan muistolle” ja ”kohottaa henkeä, joka innosti vuoden 1918 valkoista Suomea”. Viimemainittu kirja loppuu kuitenkin toteamukseen: asiat voidaan nähdä toisinkin. Lukijalle harvinaista herkkua historiankirjoituksessa.
Luokkasota-kirjallisuudeksi kutsuttu muistelu- ja historiankirjoitus painettiin Neuvosto-Venäjällä, ja jonkin verran myös USA:ssa ja Kanadassa, joista sitä salakuljetettiin Suomeen. Niiden hallussapito saattoi johtaa kuritushuoneeseen.
Punaisen puolen keskushahmot Otto Wille Kuusinen ja Kullervo Manner kirjoittivat kumpainenkin oman teoksensa. Nämäkään eivät kestä lähdekritiikkiä, mutta itsekritiikkiä niissä oli. Muu ei olisi ollut mahdollistakaan Neuvosto-Venäjällä, koska äijät olivat kämmineet homman. Viesti niissä oli: Ei mitään sopuilua, ei parlamentarismia vaan proletariaatin diktatuuri ja totaalinen kollektivisointi – vallankumous ja heti. Aika söi mahtipontisuutta ja realismi voitti alaa. Jopa lähestyvä 2. maailamnasota sai aikaan punaisia ymmärtävämpää tekstiä
Mutta varsinainen käänne tapahtui vasta 1957 kun Juhani Paasivirta julkaisi teoksen Suomi vuonna 1918. Siinä kerrottiin esim. lähes oikeat luvut kummankin puolen henkilömenetyksistä ja käytettiin nimitystä sisällissota.
Kirjan tarkkaan lukenut Väinö Linna ahersi Täällä Pohjantähden alla -teossarjan. Hän jopa uskalsi ilmoittaa Dagens Nyheterin toimittajalle, että historiankirjoitus yhä vaalii valkoista valhetta sisällissodasta. Siitähän kohu syntyi. Kimppuun kävi liuta professoreita ja muita mm. Helsingin Yliopiston poliittisen historian professori L.A. Puntila. Linna puolustautui asia-argumentein apunaan Paasivirta. Lopputuloksena useat myönsivät sodan syiksi myös sosiaalistaloudelliset vaikutukset. Jan-Magnus Jansson jopa myönsi sosiaalidemokraattienkin pyrkineen Suomen itsenäisyyteen. Sivujuonteena joutuu toteamaan, että Linnan kuva sisällissodasta oli yksipuolinen, nähty pienen kylän Pentinkulman kolkasta, kuten oli tarkoituskin. Kirjahan oli romaani, mutta suuri osa suomalaisista omaksui romaanin historiankirjana.
Sitten astuu näyttämölle varsinainen myytinmurtaja Jaakko Paavolainen (Olavi Paavolaisen serkku) teoksillaan Poliittisista väkivaltaisuuksista eli punaisten ja valkoisten terrorista Suomessa 1918 osat 1 ja 2, sekä erillisenä teoksena Vankileirit Suomessa 1918. Nämä ilmestyivät 1966-1971, Häntä seurasivat useat historioitsijat (Rasila, Polvinen, Soikkanen jne.) ja vielä Anthony F Upton kirjalla Vallankumous Suomessa. Sama mies oli myös upottamassa ns. ajopuuteoriaa.
Puntila oli ehtinyt muuttaa näkemystään ja liittynyt jopa SDP:hen. Hänen vaikutuksestaan valtio rahoitti 1980-luvun alkupuolella Punaisen Suomen historia-sarjan, jotta sodan häviäjienkin näkökulma tulisi esiin.
Osa tutkijoista vaati vastateosta. Sellaisen valtio maksoi eli kolmiosainen Itsenäistymisen vuodet 1917-1920. Siinä sota oli osa itsenäistymisprosessia.
Ylikankaan Tie Tampereelle-tutkimus (1993) sai historioitsijoilta laajasti myönteisen vastaanoton. Samaan aikaan Pohjanmaalla…voi sanoa että räjähti. Etenkin Ilkka-lehden päätoimittaja Kari Hokkanen hiiltyi.
Valkoisen terrorin tuominen esiin oli liikaa. Olihan suuri osa Tampereen vallanneista valkoisista ”oman kylän miehiä”.
Samanlaisen kohtelun Heikki Ylikangas sai jo 1977 Nuijasota -kirjallaan. Ylikankaan mukaan SKP:n romahdus ja Neuvostoliiton hajoaminen laukaisivat historiankirjoituksessakin jännitteitä. Sama mies johti seuraavaa suurta projektia eli Sotasurma-hanketta (1998-2003). Se oli tieteellinen tutkimus joka ensimmäistä kertaa selvitti punaisen puolen uhrien nimet. Se on lähteenä monessa uudemmassa aihealan historianteoksessa. Valkoisten nimet oli selvitetty jo 1920-luvulla
Suomi-Kerho Club Finlandia / Kirjasto 20.2.2022 / päivitetty 24.10.2022
Suomennettua Espanjan kaunokirjallisuutta
Luettelo on tehty Suomi-Kerhon lukupiirin tarpeisiin. Luettelon kirjat ovat lainattavissa Suomi-Kerhon kirjastosta – jonkin verran muutakin suomennettua Espanjan kaunokirjallisuutta on olemassa.
Aramburu, Fernando (s. 1959 San Sebastianissa)
Äidinmaa. 2016, suom. 2020.
Busquets, Milena (s. 1972 Barcelonassa)
Tämäkin menee ohi. 2015, suom. 2016.
Cela, Camilo José (s. 1916 La Coruñassa, k. 2002 Madridissa)
Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1989.
Mehiläispesä. 1954, suom. 1983.
Cervantes Saavedra, Miguel de (s. 1547 Alcalá de Henaresissa, k. 1616 Madridissa)
Don Quijote manchalainen. 1605-1615, uusin suom. 2013.
Correa, José Luis (s. 1962 Las Palmasissa)
Kuolema Las Palmasissa. 2003, suom. 2006.
Kuolema huhtikuussa. 2004, suom. 2009.
Viulistin kuolema. 2006, suom. 2010.
Dueñas, María (s. 1964 Puertollanossa)
Ommelten välinen aika. 2009, suom. 2013.
Falcones, Ildefonso (s. 1960 Barcelonassa)
Meren katedraali. 2006, suom. 2008.
Fatiman käsi. 2009, suom. 2010.
Paljasjalkainen kuningatar. 2013, suom. 2014.
Maan perilliset. 2016, suom. 2018.
Sielujen maalari. 2019, suom. 2021.
Giménes Bartlett, Alicia (s. 1951 Albacetessä)
Petra Delicado ja merkityt tytöt. 1996, suom. 2012.
Petra Delicado ja vihaiset koirat. 1997, suom. 2013.
Petra Deligado ja vaaran viestit. 1999, suom. 2015.
Gomez-Jurado, Juan (s. 1977 Madridissa)
Kuolinkellot. 2005, suom. 2008.
Petturin merkki. 2008, suom. 2010.
Hill, Antonio (s. 1966 Barcelonassa)
Kuolleiden lelujen kesä. 2011, suom. 2012.
Kauniit kuolemat. 2012, suom. 2013.
Iturbe, Antonio (s. 1967 Zaragozassa)
Auschwitzin kirjastonhoitaja. 2019, suom. 2021.
López Barrio, Cristina (s. 1970 Madridissa)
Mahdottomien rakkauksien talo. 2010, suom. 201
Marías, Javier (s. 1951 ja k. 2022 Madridissa)
Valkoinen sydän. 1992, suom. 2012.
Rakastumisia. 2011, suom. 2012.
Mendoza, Eduardo (s. 1943 Barcelonassa)
Tulvan vuosi. 1992, suom. 1999.
Kissatappelu: Madrid 1936. 2010, suom. 2012.
Moriel, Enrique (s. 1927 ja k. 2015 Barcelonassa)
Ajattoman kaupungin varjot. 2007, suom. 2011.
Muños Molina, Antonio (s. 1956 Andalusiassa)
Öinen ratsumies. 1991, suom. 2011.
Madridin mysteerit. 1992, suom. 1994.
Täysikuu. 1997, suom. 2003. Sefarad. 2007, suom. 2009.
Pérez-Reverte, Arturo (s. 1951 Cartagenassa)
Rummunkalvo. 1995, suom. 2004.
Yhdeksäs portti. 1998, suom. 2002.
Merikartta. 2000, suom. 2002.
Etelän kuningatar. 2002, suom. 2005.
Kohtalon tango. 2012, suom. 2013.
Redondo, Dolores (s. 1969 San Sebastianissa)
Näkymätön vartija: Baskimaan murhat 1. 2013, suom. 2015.
Luualttari: Baskimaan murhat 2. 2013, suom. 2016.
Myrskyuhri: Baskimaan murhat 3. 2014, suom. 2017.
Tämän kaiken minä annan sinulle. 2016, suom. 2019.
Ruiz Zafón, Carlos (s. 1964 Barcelonassa, k. 2020 Los Angelesissa)
Marina. 1999, suom. 2013.
Tuulen varjo: Unohdettujen kirjojen hautausmaa 1. 2001, suom. 2009.
Enkelipeli: Unohdettujen kirjojen hautausmaa 2. 2008, suom. 2010.
Taivasten vanki: Unohdettujen kirjojen hautausmaa 3. 2011, suom. 2013.
Henkien labyrintti: Unohdettujen kirjojen hautausmaa 4. 2016, suom. 2018.
Sánchez, Mamen (s. 1971 Madridissa)
On ilo juoda teetä kanssasi. 2013, suom. 2016.
Sánchez Piñol, Albert (s. 1965 Barcelonassa)
Kylmä iho. 2002, suom. 2006. Somoza,
José Carlos (s. 1959 Kuubassa, asunut 1-vuotiaasta asti Espanjassa)
Clara ja varjot. 2001, suom. 2004.
Vázquez Montalbán, Manuel (s. 1939 Barcelonassa, k. 2003 Bangkokissa)
Tatuoitu. 1974, suom. 1993.
Etelän kutsu. 1979, suom. 1999.
Kuolema keskuskomiteassa. 1981, suom. 2000.
Aleksandrian ruusu. 1984, suom. 2002.
Jumalten peli. 1989, suom. 2006
Kaija Jäppinen 6.2.2023
Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat
“Epätasainen” kuvaa mielestäni sopivasti Ulla-Lena Lundbergin kirjaa Liekinkantajat. Alun taivalluskertomukset lupaavat hyvää, henkilöt vaikuttavat jänniltä ja heidän tulevat elämänvaiheensa alkavat kiinnostaa. Siksi onkin yllätys, kun tyttöviisikosta kaksi häviää mainintaa jättämättä taivaan tuuliin. Vähän samanlaisia, hieman irralleen jääviä kohtauksia ja jotenkin äkkinäisiä käänteitä putkahtelee sittemmin esiin muuallakin kirjassa.
Jos ei niiden ja joidenkin turhan pitkiksi virutettujen kohtausten kuitenkaan anna häiritä, niin kirja kyllä on lukemisen väärti. Samalla tulee kätevästi kerrattua maamme historian käänteitä - joka onkin sitten toinen asia, joka varsinkin kirjan loppupuolella alkaa tuntua osittain kuin vähän kiireellä ja pakolla päälle liimattujen detaljien luettelemiselta. Ja tuostakin huolimatta kirja piti hyvin otteessaan.
Minua kiinnosti kansanopistojen rooli maaseudun nuorten kouluttajana ja herättelijänä. Tuosta hyvinä esimerkkeinä toimivat kirjan muutamat “litteroidut” dialogit. Paljonpuhuva oli muun muassa naisten äänioikeuskeskustelu, joka oli rakennettu aika herkulliseksi. Ainoa em. malliin rakennettu dialogi, jolle en oikein löytänyt motiivia kirjan sisältä oli Dickensin ja Lagerlöfin kuvitteellinen yhteisesiintyminen. Ymmärrän sen kyllä siinä valossa, että esimerkiksi noin taiteella voi avata maailmaa ja ajattelua ja ideana se on toki hyvä, mutta minusta jäi kyllä ilmaan.
Mutta ketä ne liekinkantajat sitten ovat? Onko se sotaretkeillyt Valentin, palava, mutta heikko Robert vai Karinin punaisten ja valkoisten välillä tasapainoileva Gunnar? Vai kannattelevatko liekkiä sittenkin sitkeä Bitt, monitaitoinen, ehtivä ja tasapainottava Olga, uusia uria avaava Ida vai kerronnassa aika ohueksi jäävä Karin - jolta soihtu olisi kyllä saattanut kädestä lipsahtaakin? Ehkä liekki palaa päähenkilöiden toisiaan täydentävien hahmojen voimalla.
Ainakin jollakin tavalla tuntui, että miesten rooli kirjassa oli mennä touhottaa aikaan sopivien asioiden parissa ja naiset pitivät lieden lämpimänä. Välillä ihan kiukutti Olgan puolesta, koska selvästi hänestä olisi ollut yhtä opistoa johtamaan siinä missä Robertista tai häntä seuranneista Stadiuksesta ja Mörnestäkin.
Tavallaan kuitenkin Lundberg antaa miehille asioita edistävän ja naisille tasapainottavan ja vakautta edistävän tehtävän. Miehiä tulee ja menee, mutta naiset pysyy.
Naishahmoista sekä Bitt että Karin jäivät minusta aika ohuiksi, heistä ei historiaan ehkä kaksista jälkeä jäänyt. Sukupolvien jatkumossa vahvimmin maailman kahvassa oli kiinni Olga, toki hänkin naisellisen vaatimattomana.
Yksittäisenä asiana Venäjän vallankäytön ja toimintatapojen kuvaukset olivat kirjassa kohtia, johon ainakin itse kiinnitin paljon huomiota nykytilanteen peilinä: niin aina, tänään ja ei kai vaan vielä tulevaisuudessakin.
Yhteenveton se, että vaikka kirja ei mielestäni mikään mullistava kokemus ollutkaan, luin sen kuitenkin mielelläni ja mielenkiinnolla